Yhteisöpedagogiopiskelija ajattelee

”Moi, elikkäs mä oon Keinäsen Mira, toisen vuoden yhteisöpedagogiopiskelija ja oon nyt harkassa Sakkylla huhtikuun loppuun Morkon Miinan kanssa hankehommissa.”

Näillä sanoilla olen itseäni esitellyt uusille kasvoille aika lailla tasan kuukauden, ja vielä olisi harjoittelua kuukausi jäljellä. Näillä sanoilla esittelen myös itseni näin blogikirjoituksen muodossa. Ajattelin hieman myös pohdiskella ajatuksia minun tulevista työkentistä ja nuorten kanssa työskentelystä.

”Samalla teen sijaisuutta opiskelijatoiminnan koordinaattorina huhti- ja toukokuussa. Katsotaan, miten tämä tästä lähtee rullaamaan.”

Näitä sanoja olen nämä maaliskuun viimeiset viikot lisännyt jo vakioksi muodostuneeseen esittelyrimpsuun. Saan kunnian toimia kahden kuukauden ajan työsuhteessa harjoitteluni ohella, ja voi että, kuinka se jännittääkään.

Yhteisöpedagogina nuoriso-, hanke-, ja järjestötöiden mahdollisuudet ovat värikkäät ja siinä myös osasyy, miksi lähdin alalle. Olen niin sanotusti kotoisin ravintola-alalta (Savon ammattiopistosta valmistunut, joten tuttu paikka ja sydäntä lähellä), eli aika raju alanvaihto oli kyseessä. Olen myös käynyt lukion, eli koulutustaustaa löytyy joka aivonystyrälle. Ammattikorkeakouluun hakiessani pohdin paljon, mitä haluankaan tehdä isona ja tulin tulokseen, että nuorten kanssa työskentely voisi olla se juttu, the thing. Lisäksi vielä toistaiseksi ainakin olen henkeen ja vereen käytännön tekemisellä oppiva tyyppi, joten siksi työlähtöinen ammattikorkeakoulu oli hyvä valinta.

Minulla on erittäin lämpimät muistot nuorisotyöstä ajoilta, kun itse pyörin taloilla ja projekteissa mukana. Harjoitteluohjaajani Miina Morko onkin niiltä ajoilta tuttu nuoriso-ohjaaja ja suuren suuri inspiraatio alalle hakemisen mietiskelyssä. Nuorisotyössä ohjaamiseen ja neuvontaan painottuva puoli on kiinnostanut minua tovin, ja nyt ammatillisen harjoittelun puitteissa olen päässyt tutustumaan, miten sitä voisi tehdä diginä.

Omasta nuoruudestani ja nuorisotyön piirissä olemisesta ei ole kovin montaa vuotta, ja silloin diginuorisotyö oli minulle henkilökohtaisesti vieras käsite. Vanha sieluni ei vieläkään oikein meinaa ymmärtää sen merkitystä ja laajuutta täysin, mutta tämän Sakkylla suoritettavan harjoittelun myötä on lisääntynyt ymmärrys aiheesta.

Kasvokkain tehty nuorisotyö on varmasti tilastoja tutkimatta vähentynyt korona-ajan myötä. Se on todella harmi, mutta se on pakottanut toimijoita keksimään ja ottamaan käytäntöön nopealla aikataululla vaihtoehtoisia tapoja kohdata nuoria ja pysyä perillä menosta myöskin opiskeluympäristöissä. Uskon kuitenkin, että digikehitys olisi varmasti kiihtynyt vauhdilla ilmankin korona-ajan aiheuttamia vaikutuksia, sillä sitä kohti yhteiskunta on menossa vuodesta toiseen.

Harjoittelu Sakkyn digiympäristöihin liittyvissä hankkeissa on opettanut minulle paljon yleisesti hanketoimintaan liittyvistä asioista, chatbottien tekemisestä, laajoista mahdollisuuksista kohdata nuoria digimaailmassa, kyselyiden tekemistä ja sitä, että myös opiskelijan mielipiteellä on merkitystä. Nämä opit ovat tärkeitä omaa ammatillisuuttani miettien, sillä yhteisöpedagogin työ ei kuitenkaan välttämättä ole pelkästään kohtaamistyötä.

Ymmärrän, että taustatyön laatu heijastuu suoraan kasvokkain tehtävän työn laatuun ja näin ollen on yhteydessä nuorten ja opiskelijoiden hyvinvointiin. On ollut mukava huomata, että niin suuri organisaatio, kuin Sakky, haluaa panostaa henkilökohtaiseen yksilökohtaamiseen isossa mittakaavassa tekemällä laajaa taustatyötä juuri esimerkiksi chatbottien avulla ja kysymällä opiskelijoiden mielipiteitä.

Tämän koulutukseni aikana olen huomannut yhteisöpedagogien merkityksen koulu- ja opiskeluympäristöissä. Meidän alallamme painotetaan paljon aitoa ja yksilökohtaista kohtaamista, ja sitä hektisessä ja strukturoidussa koulumaailmassa tarvitaan paljon. Nuorilla on kova tarve kuulua johonkin, ja koulut ovat aika hyvä ympäristö pyrkiä siihen. Ja me nuorten kanssa töitä tekevät olemme iso osa sitä prosessia.

Näiden ajatusten valossa on hyvä jatkaa uusia töitä, kouluttautumista ja ammatillisuuteni kehittämistä. Maailma kehittyy jatkuvasti, ja vaikka se välillä pelottaakin, on hienoa muistaa, että oppiminen ei lopu koskaan. Se on näin syvälliselle persoonalle, kuten minä, tosi kaunis ajatus.